Henna Kupsala www.hennakupsala.fi

Erilaisuudesta

Aina ajoittain julkisuuteen nousee rajujakin kiusaamistapauksia, useimmiten lasten ja nuorten maailmasta. Eilen minut pysäytti äidin tarina siitä miten hänen koulukiusatusta lapsestaan tehtiin hänen 18-vuotispäivänään ja Jokelan koulusurmien vuosipäivänä aiheeton ilmoitus poliisille väittäen poikaa kouluampujaksi. Tässä kiusaamistapauksessa yhteiskunnan järjestelmä valjastettiin lopulta osaksi julmaa kiusaamista. Kun rattaat kerran lähtevät pyörimään, ne pyörivät loppuun asti, tässä tapauksessa kahden vuoden ajan. Joidenkin mielestä se oli ilmeisesti hauskaa. Itse voin vain kuvitella vanhempien ja nuoren pojan tuskan. Miten julma ihminen voi olla?

Kautta aikain ihmisten on jostain syystä ollut vaikea sietää erilaisuutta. Erilaisuus ei kuitenkaan saisi olla mikään syy, sillä jokainen meistä on erilainen. Jo lastentarhaiässä joitain yksilöitä aletaan sorsimaan, syystä tai toisesta ja usein päällepäin katsoen ilman syytä. Mitä vanhemmaksi lapset käyvät, sitä julmempia muotoja kiusaaminen yleensä saa. Huutelua, tönimistä, perättömiä juttuja. Uhkailua, pelottelua ja väkivaltaa. Joukosta ei saisi erottua. Jos olet väärän värinen tai vaikkapa köyhä, sinulla on vääränlaiset vaatteet tai olet väärän mallinen niin olet yksilö, joka saatetaan haluta sulkea yhteisön ulkopuolelle.

Harva kiusaa ketään yksin, vaan mukaan tarvitaan aina joukko muita, joko kanssakiusaamaan tai sitten vain hiljaisesti hyväksymään. Moni vierestä katsoja menee apein mielin koulusta kotiin kun ei taaskaan uskaltanut tehdä mitään. Harva uskaltaa, sillä kiusaajan kanssa poikkiteloin joutuminen on asioita joita jokainen haluaa viimeiseen asti välttää. Kukapa sitä nyt tieten tahtoen haluaisi laittaa itsensä tilanteeseen että jonakin päivänä saa itsekin mennä pää vessanpöntössä uitettuna, kännykkä varastettuna ja vaatteet revittynä kotiin? Kiusaamisen kohteeksi joutuminen voi pilata elämän. Siksi moni valitsee hiljaisuuden. Poikkeuksiakin onneksi on ja se on aina sitä suurinta rohkeutta. Hatunnosto kaikille heille jotka uskaltavat puuttua, ja myös heille jotka kaikesta nujertamisesta huolimatta uskaltavat antaa asialle kasvot.

Aikuisten maailma ei ole yhtään sen helpompi. Erilaisuuden pelko elää paikoin niin vahvana että sen vuoksi käydään jopa sotia kun mittaillaan sitä kenen uskonto on se oikea. Työpaikoilla on kiusaamista, moni lapsenakin kiusattu joutuu työelämässään kokemaan uudelleen sen saman kauhun kuin koulussa aikoinaan. Pahimmillaan koko työpaikan ilmapiiri on pilalla eikä kenelläkään ole enää mukavaa. Silti kiusattu jää edelleenkin usein yksin. Aikuisuus voi olla toisinto lasten hiekkalaatikkoleikeistä niin hyvässä kuin pahassakin.

Erilaisuuden hyväksyminen ja toisen ihmisen kunnioittaminen, sellaisena kuin hän on, lienee niitä ihmiselämän suurimpia haasteita. Hyväksymättömyydellä menetämme kuitenkin paljon. Moni sellainen asia, joka on vienyt ihmistä lajina eteenpäin ja johtanut siihen mitä ihminen tänä päivänä on, on lopulta syntynyt jonkin sellaisen yksilön toimesta joka teki tai ajatteli jotakin eri tavalla kuin kukaan koskaan aikaisemmin. Herää kysymys, kuinka paljon naurettiin sille joka keksi pyörän? Entä pidettiinkö ihmistä, joka rakensi ensimmäisen veneen, pöljänä?

Kun nujerramme erilaisen, nujerramme samalla myös itsemme. Emme opi lisää itseltämme emmekä kaltaisiltamme, opimme niiltä jotka tekevät ja ajattelevat eri tavalla kuin me itse. Kun emme näe toisessa ihmisessä enää mitään hyvää tai oppimisen arvoista, viemme samalla itseltämme mahdollisuuden kehittyä yksilöinä. Ja niin metsä vastaa kuin sinne huutaa. Kun arvostus on hävinnyt puolin ja toisin, ei kukaan opi enää keneltäkään mitään. Ja voi käydä niinkin, että menetämme jotakin tärkeää, jotain sellaista mitä olisi voinut syntyä jos ketään ei olisi nujerrettu. Tämä pätee niin lasten kuin aikuistenkin maailmaan. Moni lahjakkuus väsyy kannustuksen puutteessa kesken matkan.

Emme voi muuttaa maailmaa muuttamatta ensin itseämme. Usein huomaa, että erilaisuuden hyväksymisen ja siinä kasvaminen on elämän mittainen matka eikä siinä tule koskaan valmiiksi. Käden ojentaminen toiselle, kiusaajalle tai kiusatulle tai sille jonka kanssa ei vain tahdo tulla toimeen, on se ensimmäinen ja suurin askel. Eikä sen tarvitse olla paljon. Usein siihen riittää pelkkä hymy ja pieni ajatus siitä, että jokaisessa meissä on erilaisuudesta huolimatta jotakin hyvää.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän allsynergy kuva
Rami Ovaskainen

Liian ok ja "kiltti" kirjoitus, joten et saa siitä pahemmin palautteita. Raflaavammat sekä etenkin kärjistävät otsikot ja kirjoitukset ovat olleet jo pitkään niitä, joilla pääsee eteenpäin SOMEssa. Erilaisuuden ymmärtäminen ei muutenkaan pahemmin ole suosittu aihe; saati sitten että kaikkein huonoimmissa asemissa olevia puolustettaisiin. Enemmän halutaan kunnon vastakkainasettelua ja vastapuolien mollaamista kaikessa.

Mutta erinomainen ja viisautta sisältävä kirjoitus omasta mielestäni. Heijastelee hämmentävän paljon monia omia ajatuksiani. Ei tuollaista voi kirjoittaa ellei jotain elämästä ole oppinut. Kyynisyyskään ei ole vielä puraissut ja toivottavasti ei vielä vähään aikaan.

Käyttäjän HennaKupsala kuva
Henna Kupsala

Toimituksen poiminnat